Lähtö lähenee. Huomasin eilen, että kauan odotettua matkaa edeltävät viikot ovat kuluneet. Päivittäisiin kysymyksiin "miltä tuntuu" on ollut vastauksena vain "ei miltään". Minkäs teet, viimeistestä hyväksymiskirjeestä seurannut järjestelyrumba oli tuskallisuudessaan selätettävissä, ja jäljelle jäi vain erikoinen tila, jossa kytketään elämä pois päältä, ettei sitten tule ikävä.
Töissä ovat olleet huolissaan riittävästä päälläseisontaharjoittelusta, ettei sitten menisi veri päähän. Ja siitä, että Crocodile-Dundeet on katsottu. Alkuperäiskansoja koskeneita keskusteluja ei kannata edes mainita. Olen luvannut lähettää postikortin, jossa käsketään myymään pilkkihaalarit ja tuoda kengurunlihaa palatessani.
Paluu onkin jännittävä asia. Vaikea kuvitella elämäänsä puolen vuoden päähän. Lentolippu on ostettu päivälle 27.12., koska se tuntui olevan ihan yhtä hyvä päivä kuin mikä tahansa muu. Mielelläni lisään paluuta koskeviin lauseisiin sanat "jos nyt palaan", mutta luulen tekeväni sen vain luodakseni illuusiota vapaudesta ja itsenäisyydestä. Katin kontit, itkin salaa jo pomon toivottaessa onnea matkaan. Kauhulla odotan iltaa, jolloin pitäisi hyvästellä pikku-ystävät ja - tuskallisin kaikista - sisaret.
Huomenna on vielä päivä. Pitää pakata ja muuttaa, mutta päivä kuitenkin. Ehtii vielä soittaa isälle ja testamentata jauhopussien loput Iitalle - yksi haikeimmista jäähyväisistä. Ja katsoa ne Crocodile-Dundeet.
