Lauantaina kävin Westendissä musiikkifestareilla kuuntelemassa paikallisia bändejä. Täällä Westend on jotakuinkin suomalaisen kaimansa vastakohta. Kulttuurielämys ei vetänyt vertoja australialaisbändi Architecture in Helsingille, mutta oli hauska huomata, että jotkut asiat ovat kansainvälisiä: lavan reunus oli täynnä pitkätukkaisia, vakavan näköisiä koulupoikia kädet puuskassa rock-poliiseina. Oli hauskaa. Yhdentoista kantturoilla luovuimme kuitenkin toivosta, että seuraava bändi olisi parempi ja jakauduimme kotibileisiin ja syömään. Olin suuressa viisaudessani jättänyt leipätaikinan kohoamaan, ja se piti leipoa. Yritin keksiä jonkun coolimman selityksen miksi en tänään voi tulla jatkoille, mutta saivat kaivettua totuuden esille. Oli kuulemma paras syy ikinä ja myöhemmin kertoivat, etten menettänyt mitään.
Leivän leipominen oli oma projektinsa. Ajattelin tehdä kaiken kerrankin kunnolla, ja aloitin juuresta, joka syntyi liottamalla yön yli yhtä arvokkaista näkkileipäviipaleistamme. Ruisjauhoja löysin luontaistuotekaupasta ja siemeniä ruokakaupan laihdutusosastolta. Jouduin ostamaan kotiin kaikenlaisia herkkuja, ettei kukaan päättele, että olen epäonnistunut fitness-henkilö. Leipä on hyvää ja sopivan hapanta. Just hyvä.
Ulkomailla on mahdotonta olla kovin cool. Mitä ikinä tekeekään, tekee jotakin tyhmää. Tapaamiseen ei voi purjehtia oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, vaan ensin on soitettava kymmeniä puheluita. Tavaisitko vielä kerran kadunnimen? Mikä se ensimmäinen kirjain on? Niin oikealla joelta vai kaupungintalolta katsottuna? Ovet aukeaa väärään suuntaan. Australialainen logiikka on tietenkin oma lukunsa. Jos kaupassa on papuhylly, pavut tomaattikastikkeessa on jossakin muualla. Juusto on eripaikassa kuin haiseva juusto. Kassalla tulee oltua sananmukaisesti kassalla. Jos valitsee kommunikaatiota välttääksesi itsepalvelutiskin, tulee kassaneiti avustamaan ostotapahtumassa, toinen pakkaa ostokset, kolmas tarkastaa repun, ettei siellä ole mitään varastettua ja neljäs seisoo virka-asussa osoittaen kylttiä, jossa käsketään kävelemään vasemmalla. Ehkä yksi syy Australian pieneen työttömyyslukuun. Suomessa olen tottunut elekieleen, jossa se, että kävelee maitopullon kanssa kassalle tarkoittaa sitä, että haluaa ostaa maitoa.
"-Wnt wthrw csh?"
"-Höö??"
"-Wnt wthrw csh?"
"-Hööm??!"
"-Do-You-Want-To-Withdraw-Cash?"
(Oh, please forgive me, I'm just another arrogant European donkey.)
"-Ei kiitos, haluaisin ostaa tämän maidon."
Sunnuntaina itävaltalaiset arkkitehtiystävät tarjosivat päivällistä. Ruokana oli itävaltalaista perinneruokaa, joka oli kuulemma eriväristä kuin olisi pitänyt, mutta oli tehty rakkaudella ja maistui hyvältä. Davidilla ei ollut pöytää, joten söimme nurmikolla auringonpaisteessa. Viimeviikkoiseen kokoonpanoomme liittyi ranskalaistyttö Pascalin, joka ei osaa sanoa h:ta ja on muutenkin 'auska.
Pianoharrastukseni otti taas muutaman askelen eteenpäin. Sain viimein kiinni yhteyshenkilöni (joka välttämättä halusi antaa sähköpostiosoitteensa puhelimessa; muistilapussani oli lopulta aukkotehtävä, jossa luki g u tsii juu ____ jokumerkki rwmdooking jne - pikaisen googlauksen jälkeen toinen yritykseni meni perille!) ja sain varattua luokan Griffithin konservatoriolta. Aikaa saa vain neljän ja kuuden tunnin jaksoissa. Aikani ei yleensä ole arvokasta, mutta nämä tunnit ovat.
Queenslandin state library on täällä Brisbanesta. Sieltä saa lainata nuotteja (ja ihan mitä vaan!), kunhan osaa aluksi jättää tavaransa aulan säilytykseen, sen jälkeen noutaa säilytyksestä ensin kirjastokortin, sitten henkkarit ja rekisteröityy musiikin harrastajaksi. Greg haluaa, että esitän jotakin ensi sunnuntaina. Siinä on mies, jolle varmaan kukaan ei voi sanoa ei. Kerrankos sitä sielunsa myy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti