Lumivalkolaivat uivat siellä lailla pilvien

Kun Äiti soitti melkein kaksi kuukautta sitten kysyäkseen lähtisinkö heidän kanssa viikonmittaiselle risteilylle Eteläisille saarille, en ollut liian innostunut. Laiva oli kieltämättä kaunis, mutta varmasti kuolisin tylsyyteen ennen ensimmäistä iltaa. Päätöksellä oli kiire, ja lopulta ratkaisuni oli "jos nyt sitten joo, kai se on kokemus". Onnellisen sattuman seurauksena yhdenhengen hytit oli jo myyty, joten sain ottaa kaverinikin mukaan. Sen jälkeen ajatus ei tuntunut enää yhtään hullummalta.



Laiva oli P&O Cruisen Pacific Dawn ja kohteina Uusi-Caledonia ja Vanuatu.

Huomasin pian, että kyse ei ole mistään ruotsinlaivasta. Illalliselle piti pukeutua kauniisti, ja sitten istua selkä suorana ja seurustella sivistyneesti kanssamatkustajien kanssa. Päivällä saattoi kellua uima-altaassa, opetella jonglöörausta laivapellejen avustamana tai katsella horisonttiin. Ruokailujen väliin yhtä kaikki jäi niin vähän aikaa, että hädin tuskin ehdin lukea yhden kirjan kansituolissa; pöytätennikseen en ehtinyt paneutua lainkaan.

Ensimmäinen satama oli Uuden-Kaledonian pääkaupunki Noumea. Uusi-Kaledonia on Ranskan territorio, jossa asuu noin 250 000 ihmistä. Saariryhmä on Tyynenmeren kolmanneksi suurin Papua-Uusi-Guinean ja Uuden-Seelannin jälkeen. Täälläpäin Eurooppakin näyttää aika erilaiselta. Rahayksikkö on frangi, mutta onneksi sentään tyynenmeren frangi. Huvittavaa oli liikkua oikeanpuoleisessa liikenteessä ja tuntea kävelevänsä väärällä puolella.



Seuraava kohde, Lifou, oli varsinainen paratiisi. Laiva parkkeerattiin merelle, ja pelastusvene liikennöi laivan ja saaren väliä. Risteilijä poikkeaa saarella joka toinen viikko, ja paikalliset kokoontuivat rannalle myymään käsitöitä ja esittämään kansantansseja. Uituamme kävelimme tietä molempiin olemassaoleviin suuntiin ja löysimme Maria-patsaan katselemasta merelle, saarelaismajan, rapsutuksenkipeitä kulkukoiria ja vaniljatarhan. En tiennyt, että vanilja on orkidea.


Kukaan ei haluaisi poistua tuolta saarelta, varsinainen helmi.


Vanuatun tasavalta itsenäistyi vuonna 1980, mitä ennen se on kuulunut Briteille ja Ranskalle. Valtio koostuu 83 saaresta, joilla asuu noin 200 000 asukasta. Saarella on puuvillatuotannon lisäksi harjoitettu kookonpähkinöiden ja banaanien tuotantoa. Monet saarista on tuliperäisiä ja niitä ympäröi koralliriutta.

Vietimme päivän valtion pääkaupungissa, Port Vilassa. Aamupäivä kului kuljeskellen kaupungilla. Paikallisilla markkinoilla myytiin taivaallisia hedelmiä ja merkillisen näköisiä vihanneksia, ja koko saarella vallitseva tunnelma pisti väkisin hymyilyttämään. Iltapäivällä hyppäsimme purjelaivaan, joka vei meidät snorklaamaan koralliriutalle. Pelkään kaloja yhtä paljon niin vedessä kuin lautasella, joten suhtauduin retkeen aluksi varauksella. Uteliaisuuteni voitti kuitenkin ylivoimaisesti pelkoni, ja vietin muutaman onnellisen tunnin vedenalaisessa maailmassa. Ystävällinen opas sukelsi minulle jopa merimakkaran - kuulostaa kuulemma hauskalta kun joku kirkuu veden alla. Lopulta olin itse se, joka sukelsi muille kirkkaansinisiä meritähtiä. Kaikki oli kuin hyvästä unesta.

Jäljellä oli kaksi päivää merellä. Ihana loma...

Minä oon pikkuinen oravanpoika, Äiti on viisahampi

Koska näitä paniikkilähtöjä nyt on harjoiteltu, vuorokausi on ihan sopiva aika melkein mihin tahansa. Siinä ehtii purkaa rinkan ja pakata sen uudestaan, pestä vaatteet voidakseen taas liata ne, lounastaa kavereiden kanssa ja käydä kahdesti lenkillä, lukea tenttiin, käydä tentissä ja unohtaa lukemansa (järjestys ihan as you please). Ja olla paikkaamatta puhjennutta rengasta. Yllätyslisänä sain käskyn mennä tapaamaan minulle tuntematonta Aulikki-rouvaa paikallisen sairaalan teho-osastolle, koska olen kotoisin Suomesta. Siinä olenkin aika hyvä.

Rinkka selässä ja tuliaispapaija kainalossa sitten painelin sairaalaan. Aulikki-rukka tuskin oli kiinnostunut Uuden Seelannin asuntoautotilanteesta saati geologian koealueestani, mutta hymyili urheasti koko vierailuni ajan ja huokaisi varmasti helpotuksesta kun minun jo piti joutua.

Lentokenttäjunassa tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että Uusi-Seelantihan on ihan eri maa, pitäisiköhän vaihtaa valuuttaa. Possumit ei kuulemma ole rauhoitettuja, joten täytynee hankkia possumilapaset matkamuistoksi. Wonderland.

Lentoasemalla kertoivat, että passini on rikki eivätkä päästä matkustamaan.

Suomen suurlähetystöt sijaitsevat Canberrassa ja Sydneyssä, jossa olin passeineni vuorokautta aiemmin. Sanoikohan joku, että hankihan uusi passi kun kerran menet Sydneyyn. Vastasinkohan, että eihän tuo voi haitata niin kauan kuin sivu on kuitenkin kiinni. Joku muu olisi voinut tulla ajatelleeksi, että tällaisessa maassa, jossa asuinpaikka todistetaan virastoissa esittämällä omalle nimelle ja osoitteelle postitettu kirjekuori, tuolla muinaisjäänneinstituutiolla nimeltä passilaitos saattaa olla jotakin merkitystä. Oh well...

Viikon päästä pitäisi olla matkalla Uuteen-Kaledoniaan ja Vanuatulle, joten uusi passi oli hankittava ensitilassa; siispä ensin soitin puhelun konsulille ja sitten hyppäsin seuraavaan lentokoneeseen (oma projektinsa ilman voimassaolevaa ID:tä). Markus sattui olemaan valmiiksi Sydneyssä käymässä ja David lähti mukaan varmaan silkasta vastuuntunnosta, sillä olemukseni tuskin oli kovin tasapainoinen. Eivät luvanneet passia viikossa, joskin aika todennäköisesti se olisi valmis perjantaina. Päästyäni paikalle sain uuden passini puolessa tunnissa. Kiikutin jälkeenpäin rouva virkailijalle mansikoita.

Mutta Sydney - ihan oikea kaupunki! Jäätiin melkein viikoksi. Käytiin kuuntelemassa Sydneyn sinfoonikkoja (Khachaturian, Saint-Saëns ja Rimsky-Korsakov), katsomassa Shakespearen Twelfth Night sekä kahdessa taidemuseossa, kävelyillä Manlyssa ja lähemmällä rannalla ja välillä pelattiin korttia. Hostellissa saattoi nukkua, joskin yhtenä aamuna herätessäni silmiin tuijotti lattialla istuva uusi-seelantilainen, joka luki kirjaa ja teki muistiinpanoja ja toisena yönä jouduin yläsänkyyn kipuavan huonetoverin puujalan sohaisemaksi.

Opettavainen ja hauska matka, mutta sanottakoon että tässä maailmassa on hauskempiakin asioita kuin olla maapallon väärällä puolella ilman passia.

Master and commander: The far side of the world

Palattuani saarelta seuraavaan lähtöön oli aikaa kolme päivää. Pakkasin puolessa tunnissa eli otin mukaan kaiken. Viimeinen juna lentoasemalle lähtee 19.20, ja nyt tiedän että myös Brisbanen kentän parempi puoli suljetaan yöksi.

Vaivoin nukutun yön jälkeen lensin aamun ensimmäisellä koneella Melbourneen, jossa tapasin Paavalin, jolla oli vielä kaksi päivää töitä Melbournessa, mutta sitten lomaa tiistaihin saakka, jonka aikana ajettaisiin Sydneyyn.

Paavali teki töitä ja minä tutustuin kaupunkiin. Johan oli markkinat, ja lisäksi omat kaupunginosat mm. boheemeille porvareille ja punaisille lamppukaupoille. Museossa olivat jatkaneet Titanic-näyttelyä kuukaudella. Lippuna toimi boarding pass, käytävillä soi Tonavan aallot ja näytillä oli niin ruokalista kuin syvyyksistä sukellettuja koruja ja teräskikkareitakin. Vetonaulana oli jopa ihan oikeaa jäätä, jota ammatillisesta mielenkiinnosta päätin maistaa, ja sain melkein turvamiehet perääni.

Joku viisas sanonut, että viisautensa voi peittää, mutta tymyyttään ei. Harvapa asia onkaan niin tyylikästä kuin peittää viisautensa (edellyttäen että on jotakin mitä peittää). Paavali piti ensin loistavan luennon ja sitten soitti taivaallisen konsertin. Ja ilmoitti myöhemmin road tripillä, että tietenkään dingot eivät syö pahaenteisen näköisiä mustia lehmiä, sillä lehmähän voi aina sanoa, että "Hei jos sä et nyt lähe, niin mä ammun."

Lakattuani itkemästä konsertin jälkeen liityin takahuoneessa varsinaisten valopilkkujen seuraan ja paistattelin valokeilan laidalla. Illastettiin seurassa, jonka vitsejä ei tarvinnut ymmärtää, koska pelkän kerronnan seuraaminen riittii tikahduttamaan.

Melbournesta Sydneyyn on noin 800 km ja meillä oli aikaa kolme päivää, siis ruhtinaallisesti. Säätiedote lupasi sadetta ja piti lupauksensa. Onneksi olin jättänyt teltan kotiin.



Näin taas ihan uudenlaisen Australian. Reitin varrelle sattui mm. Australian Alpit, Mt Beauty (sumussakin keittivät hyvää kahvia), Tumut (myös paikkakunta), kolme vesivoimalaa, pato, viinitila, sukellusvene, vesiputous, Canberra, Wagga-Wagga, Ulla-Dulla ja Kangaroo Valley, joka on kuulemma paratiisi. Vettä tosiaan tuli ja näkyvyyttä ei aina ollut, joten paratiisi oli jäädä meiltä näkemättä, mutta onneksi keksimme pelata bridgeä kahdestaan. Se on mahdollista, jos ei älyä huijata.

Monta päivää hyvää ruokaa ja musiikkia ja kaivattua seuraa.



Matkan aikana David soitti ja kysyi, lähdenkö Uuteen-Seelantiin palattuani. Sanon että en ehdi, on tenttiviikko. Toisaalta, Uusi-Seelanti, jos siirtäisin yhden tentin, ehtisin viikoksi... Why not. Because we can.