If this is what we’ve got, then what we’ve got is gold

Melkein missasin paluulentoni, koska en osannut lukea lentolippuani. On siinä mulla toinen tohelo. Piti vaihtaa Mount Isa-Brisbane-lento päivää aiemmaksi. Onneksi huomasin ajoissa, vaikka kieltämättä tämä olisi sopinut tämän matkan luonteeseen, joka kuitenkin alkoi siitä, että Kreikan talouskriisin aiheuttaman valuuttakurssiheilahdukset melkein tuplasi lukukausimaksun.

Tänäiltana pitäisi pakata puoli vuotta elämää 20 kiloon.

Tunnelma on nyt aika sekava. Täällä oli hyvä olla.

Oli paljon aikaa. Ja opin paljon, eritoten kieltä, kulttuuria, ehkä hieman maailmanmenostakin, mutta ennen kaikkea opin paljon itsestäni. Ja se ei ollut yhtään kiva kokemus.

Sain muutaman ystävän, joita en aio päästää menemään. Jäähyväisten lähestyessä tapanani on todeta, että ihmisiä tulee ja menee. Se on totta, mutta nämäpä eivät aiheuta ongelmaa. Ongelman aiheuttavat ne, jotka pysyy. Ehkä Sinäkin siellä; te rajoitatte sitä eniten tavoittelemisen arvoisena pitämääni asiaa - vapautta. Ei kai ikinä pitäisi kiintyä ihmisiin.

Yksi tärkeä asia täällä on tietenkin Äiti, joka varmaan nyt huokaisee helpotuksesta kun lennän kotiin, jossa joku muu on pelastamassa minua pulasta. Välillämme oli täällä 2000 km, joka on paljon vähemmän kuin esimerkiksi puoli maailmaa. Puhelin toimi ja aikakin oli sama. Ja muistan ikuisesti kärsivällisen vilkutuksen Mount Isan lentokentällä, joka jatkui aina kiitoradalle saakka. Sinua tulee taas kova ikävä, Äiti! (Ja kiitos eväistä.)


Australiaan muutto ei ole autuaaksitekevä ratkaisu. Joku olisi varmaan osannut sen kertoa jo viime kesäkuussa. Etäisyys ei muuta mitään, vaikka auttaakin joskus näkemään lähelle. Tänne asti piti matkustaa oppiakseen senkin, että siinä missä inuiteilla on satoja sanoja lumelle, suomen kielessä on erityisen rikas valikoima kuvaamaan sitä, että ottaa päähän. Välillä nimittäin otti.

Jätin suurimman osan sydämestäni Suomeen, etten hukkaisi sitä. Nyt en kuollaksenikaan muista, mihin laatikkoon sen pakkasin. Kai se jossain vaiheessa tulee vastaan.

Tervetuloa Etelaan, vieta joulu ilman lunta

Joulu. Melkein unohdin.



Kadulla lauletaan I'm Dreaming of the White Christmas ja Let it snow ja tyypillinen joulukoriste on lumihiutale. Joulukuusi on kuusi, vaikkei niita kai taalla juuri kasva. Tyomiehilla on poronsarvet paassa, katusoittajat ovat pukeutuneet joulupalloiksi ja joulupukki-rukalla on samat tamineet kun pakkasella. Lamminta on 35 astetta, samanverran kuin teilla mutta yksi miinus vahemman. Yrita tassa sitten elaytya.





Lensin jouluksi Aidin luo Mount Isalle, eramaahan. Olin suunnitellut olevani totaalikieltaytyja, joka istuu tiiviisti ilmastointilaitteen alla purren mangoa, mutta eihan siihen tullut tilaisuutta. Harjoittelen valilla jongloorausta, mutta siihen on oikeastaan liian kuuma. Aiti laittaa ruokaa ja mina soitan pianoa. Taytyy nauttia nyt ja pistaa osa talteen jonnekin maksan ja pernan valiin, saattaa menna vahan aikaa ennen kuin seuraavan kerran kay Aidilla.

Kai se joulu on taallakin, mutta kova ikava yhta Saaraa, Annaa, Isaa ja Rommi-koiraa.

Hei varovasti nyt, tää hetki on hauras

Australia. Maa, jonka kansallislintu ei osaa lentää ja yliopistot on niin isoja ettei mahdu valokuvaan.

Puoleen vuoteen mahtuu uskomaton määrä pieniä ja suuria sattumuksia, jotka syystä tai toisesta jäivät mieleen paremmin kuin toiset. Jotkut on hauskoja, toiset naurattavat vasta nyt, kolmannet on melkein liian kauniita kerrottavaksi. Yritän silti - etten vain unohtaisi.

Monta kertaa kokeilin luentosalin ovea, totesin sen olevan kiinni ja jäin odottamaan. Taakseni muodostui jono, kunnes lopulta joku käveli ohitseni ja avasi oven, sisäänpäin. Kuka olisi arvannut, että muutaman ulkomailla vietetyn kuukauden jälkeen voi todella kokea itsensä loukatuksi, jos joku käyttää jotakin muuta kuin Nokian puhelinta. Ja miltä se tuntuu pillahtaa itkuun kirjakaupassa kun näkee Suomen matkaoppaan. Miten paljon ajatustyota vaati olla lentokentalla oikeaan aikaan roadtripilla, jolla ensin piti siirtaa kelloa puoli tuntia Lanteen ja sitten tunti kesaan.

Ainoastaan kerran menetin hermoni vaihto-opiskelijaystäviini. Ajoin ensimmäistä kertaa vasemmalla puolella, oli pimeää ja jokaisen pensaan takana vaani kenguru tai pihvikarjaa valmiina juoksemaan auton alle. Olin ehkä turhankin tietoinen kyydissäni olevasta arvokkaasta henkisestä pääomasta ja pelkäsin kuollakseni vastaantulevia maantiejunia. Itävaltalaiset viihdyttivät itseään laulamalla ensimmäisen puolikkaan jokaisesta muistamastaan 90-luvun hitistä taantuen lopulta toistamaan Sin with Sebastianin "Shut up and sleep with me":tä. En tietenkään ole mikään arvostelemaan yhtään kenenkään laulutaitoja, mutta tämä oli kyllä kamalinta, mitä olen kuullut vuosiin.

Mieleen jäi se ensimmäinen kerta kun reittiopas käski vaihtaa bussia Darrassa. Nyt on myöhästä mutta kokeillaan huomenna. Ja uimavalvojan selitys siihen, miksi altaassa ei ole ketään, vaikka ulkona on 27 astetta: "-Katsos, kun sataa". Niinniin, kukapa sitä nyt kastua haluaisi.

Verkkokalvoille on syöpynyt myös kaksi erityisen kaunista hetkeä, joista ensimmäinen sijoittuu Sydneyyn. Teatterin tauolla odottelimme oopperatalon portailla. Aurinko laski ja ukkosti. Täällä se muistuttaa enemmän valoshowta; salamat välkkyvät muutaman sekunnin välein ja valaisevat koko taivaan. Meidän ja harbour bridgen välissä Rhapsody of the Seas peruutteli tietään pois.

Ja se toinen. Olimme viimeistä kertaa Davidin kanssa Straddiella, muut jo vetäytyivät yöpuulle ja me lähdimme kävelemään rannalle. Oli pimeää ja tuulista: jos laittoi silmät kiinni, kuulosti ihan siltä kuin olisi purjehtimassa. Kun pysähdyimme hetkeksi näimme maassa pienen tähden, jonka David tunnisti valokirpuksi. David oli juuri palannut Vanuatulta, jossa niitä kuulemma oli paljon. Jatkoimme matkaa, ja jos kääntyi katsomaan taaksepäin, näki vanan näitä pieniä tähtiä siinä mistä kuljimme.

"He katselevat hetken laivoja, sitten eroavat omille teilleen taas."

Yksin sateeseen

Kun matkustaa yksin, ei tarvitse paljon tavaraa, koska ei tarvitse yrittaa olla natti. Ja jos on pieni tytto, on myos turvallisempaa jos on vahan ruma.

Talla kertaa paasin maahan, Uuteen-Seelantiin. Ei se ihan mutkatonta ollut, mutta mahdollista. Ja evasavocadoni jaivat tulliin, tuskin yllattaa ketaan muuta kuin minut. Nukun Christchurchin lentokentalla - ilman illallista.

Takalainen taide on kuraa.

Apinaorkesterin kanssa sain muutaman pienen vamman jalkaan; lahinna hyttysenpuremia, jotka kuumassa ilmastossa paasivat hiertymaan. Buukattuani ensitoikseni punkan paikalliseen vankilaan painelin apteekkiin ostamaan laastaria. Apteekkari ilmoitti, etta jos en heti mene laakariin, saan verenmyrkytyksen (jos ei sita jo ole) ja amputoivat jalan. Menin kuuliaisesti laakariin, jalan. Tuskallisten toimenpiteiden jalkeen sain viikon antibioottikuurin ja kaskyn palata huomenna takaisin katsastettavaksi. Muistan ajatelleeni, etta onkohan tama kaikki nyt ihan tarpeellista, tutustuin kevyesti kaupunkiin ja nukahdin iltaseitsemalta (viidelta Brisbanen aikaa). Ehkapa laakarin sanoissa piili sittenkin viisauden jyva. Mikalie tsetse-karpanen!

En vuokrannut autoa yksin, vaan hankin viikonkestoisen raidepassin Uuden-Seelannin nakoalajuniin. Anivarhain seuraavana aamuna pakkauduin yhteen naista, joka vei lansirannikon Greymouthiin. Maisemat oli ihan kasittamattoman hienoja, ja niita oli aikaa katsoa kuusi tuntia. On melkein synti ottaa niista valokuvia, silla tuskin mikaan kuva voi paasta lahellekaan totuutta. Postikortteihin kuvat ottaa selvasti joku ammattilainen, mutta niissa kaikki taas on jotenkin liian hyvaa ollakseen totta; en kehdannut lahettaa yhtaan ettette ajattele etta olen ylpistynyt. Istumapaikkani sattui keskelle intialaista perhetta, jonka mielesta oli siksi jarkyttavaa etta matkustin yksin, etta he paattivat jakaa evaansa kanssani. Lopulta poyta oli niin taynna ruokaa, etten mahtunut kutomaan sukkaa, saati sailyttamaan omia tavaroitani.

Loysin hyvinvarustellun hostellin, jossa oli vakiona piano ja koira. Hankkiuduin sairaalaan puhdistettavaksi, mutta koska ensimmainen ei ottanut minua vastaan, ystavallinen nainen vaati saada vieda minut seuraavaan sairaalaan. Puhtain jaloin kipitin takaisin hostellille, jossa skottipariskunta teki lahtoa kuuluisille pannukakkukiville. Lähtisinkö mukaan? That would be awesome! Kahdesti samana paivana vieraiden ihmisten kyydissa. Anteeksi, Aiti!

Seuraavana paivana juna lahti takaisin iltapaivalla, aamupaivalla tutustuin nakoalapaikkoihin ja viinilaiseen pariskuntaan, josta toinen opiskeli kaupunkisuunnittelua ja toisen lempimaa oli Suomi. Junamatka oli yhta hieno kuin edellisena paivana, ja perilla kirjauduin takaisin vankilahostelliini. Yritin syoda evasnakkileipiani ruokailutilaksi tarkoitetussa aulassa, mutta kaiku havetti niin paljon etta vetaydyin keittion nurkkaan.

Seuraava juna vei Pohjoiseen, Pictoniin, rantaraidetta pitkin. Vieressa istui puskasta kotimatkalla oleva uusi-seelantilainen, joka halusi nayttaa valokuvia: tanne taytyy tosiaan tulla vaeltamaan viela joskus. Junassa oli myos mahtava avo-osasto, jossa saa nauttia tuulesta hiuksissa ja ottaa heijastuksettomia valokuvia. Nain myos pingviineja. Pictonista taytyy ottaa lautta yli Wellingtoniin, jos mielii Pohjoiselle saarelle. Kansipaikalla seuraani lyottaytyi indonesialainen poika, joka hurrasi joka kerta kun sukkani edistyi yhden kierroksen.

Viimeinen junamatka Wellingtonista Aucklandiin on pitka. Aikaa lipullani oli viela kaksi paivaa, joten suunnittelin jaavani paivaksi kansallispuistoon kipuamaan vulkaanoille. Kavi ilmi, ettei siella ole todellakaan mitaan yksinäiselle tytölle punaisissa sandaaleissa, joten jain junaan, joka myohemmin hajosi ja vaihtui bussiin...

Seuraavana aamuna takana oli jo viisi paivaa antibiootteja. Herasin apokalyptisesta hostellista kuumeessa. Ennen ensimmaisen apteekin aukeamista ehdin parahiksi opiskella wikipediasta, etta 30 % verenmyrkytyksen saaneista kuolee siihen. Kuolisin hapeasta jos kuolisin hyttysenpuremaan, joten painelin laakarille ja sain 10 paivaa lisaa vahvempia antibiootteja. Talla kuurilla luulisi paranevan jo niin polvet, keuhkoputket kuin tulehtuneet valitkin!

Olin unohtanut etta ulkona voi sataa, ja olin varannut tiistaipaivan saariretkelle. Ostin violetin sateenvarjon ja viihdytin itseani aamupaivan kavellen ympariinsa sen kanssa nayttaen idiootilta. Lopulta hyppasin kuitenkin lauttaan, joka kiersi satamien ja muutaman saaren valia, ja josta hyppasin pois Rangutata-saarella. 600 vuotta sitten siina ei kuulemma ollut mitaan, nyt siina oli paljon a-a-laavaa jota kuvata, ja jos kiipesi ylos asti, saattoi nahda kraaterin...

Siina se nyt sitten on: kraateri.

Viimeisen paivan kulutin kavelemalla pitkan pitkan matkan rannalta rannalle. Rakastetut ja paljon pidetyt punaiset sandaalini hajosivat alkutaipaleella. Kukapa ei tassa seurassa.

Aucklandin lentokentta on rankattu sleepinginairports-nettisivuston vertailussa maailman seitsemanneksi parhaaksi lentokentaksi nukkua. Oman kokemuksen perusteella tama menisi reippaasti ohi ensimmaiseksi tulleen Singaporen. Kotimatkalla Gold Coastilta Brisbaneen juna kuitenkin hajoaa, ja kestaa melkein seitseman tuntia paasta kotiin erinaisilla busseilla.

Apinaorkesteri

Suomalaisuuden ilmeisin piirre on vaihtarikavereitteni mukaan "rude honesty". Tarkoittaen sitä, että meidän kanssa on mahdotonta pelata valehtelua vaativia pelejä, sillä toinen on liian läpinäkyvä ja toinen kikattaa joka tapauksessa, valehteli tai ei. Ja sitä, että kysymykseen vastataan rehellisesti riippumatta sen vaatimasta vastauksesta. Englannin kielen mukana samassa paketissa tulee jonkinlaiset käytöstavat - siksi kai olin jo unohtanut mitä se todellinen rehellisyys on - mutta onneksi muistuttamaan lähetettiin varsinainen Apinaorkesteri Suomesta: Jani, Mira ja Veke.

Jo matkalla lentokentältä kotiin kohteliaisuuksia alkoi lennellä siihen malliin, että harkitsin pidempiaikaisen viisumin hankkimista. Onneksi vanhan koiran ei tarvitse oppia uusia temppuja vastatakseen kuin sille huudetaan.

Välilaskulla Sydneyssä olivat jo ehtineet todistaa, että Veikon iPhone on oikeasti päältäajettava, toimii nimittäin vaikka taksi ajaisi yli. Brisbanessa päästiin kokeilemaan toisenlaista puhelinteknologiaa, jossa matkakorttiyhtiön automaattinen puhelinvastaaja ei ollut kiinnostunut numeroiden painelusta, vaan jos halusi puhua go cardista, piti sanoa "go card". Toistoja oli tarpeeksi siihen, että jos kuulemassa olisi ollut papukaija, se olisi oppinut sanomaan "go card" ja lisäksi jotakin hyvin suomalaista.

Vuokrattiin valtava asuntoauto. Vaihteilla, tarkoittaa sitä että vaihdekeppi on vasemmassa kädessä (polkimet onneksi oikein päin!). Janin ajokokemuksella iso auto ei olisi ongelma, ja minun silmäni on jo tähän nurinkuriseen liikenteeseen tottunut. Sokea talutti rampaa: joko Jani ajoi ja minä istuin vieressä hokien "Vasen... Vasen... Nii ja jos tosta liikenteenjakajan vasemmalta puolelta..." tai minä ajoin ja Jani vaihtoi vaihteita. Kerrotaan jo tässä vaiheessa, että jäätiin kaikki henkiin ja auto palautettiin ehjänä Cairnsiin.

Autossa oli makuupaikat kuudelle, tv, keittiö ja kylpyhuone. Kauhun tasapaino piti huolen siitä, ettei kukaan uskaltanut kokeilla auton vessaa, sillä sen olisi joku joutunut tyhjentämään.

Ajettiin reilu 2000 km. Käytiin rannalla Sunshine coastilla, Whitsundaylla ja Townsvillessä. Rockhampton oli näkemisen arvoinen paikka kaikessa vaatimattomuudessaan. Päällystämättömien teiden ajaminen oli vaihteeksi kielletty yöllä ajamisen lisäksi. No niinpä. Nukuttiin yksi yö kansallispuistossa trooppisessa sademetsässä, jossa oli vesiputouskin. Mikäs se sellainen sademetsä olisi, jossa ei sada. Tässä suhteessa oltiin onnekkaita, eikä aamulla tarvinnut enää käydä suihkussa, jossa illalla oli kämmenenkokoinen sammakko, jota päätin olla suutelematta. Myöhemmin paikassa, jossa nimen mukaan Millaa Millaa Falls, australialainen luonto sen sijaan tuli ihan iholle, ainakin Janille ja Miralle, jotka molemmat poimivat jalkateristään trooppisen iilimadon.

Cairnissa vietettiin ensin kaksi hikistä päivää kaupungissa ja yksi suurella valliriutalla, jonne pääsi purjelaivalla. Sää salli. Pojat sukelsivatkin, ja kaikki pääsimme snorklaamaan. Aurinkoa saatiin siksi riittävästi, jotta Brisbaneen palattuamme ei enää tarvinnut miettiä, mennäkö surffaamaan tai Straddielle, sillä ihoiltamme löytyi varmaan kaikki Tikkurilan maalikartan sävyt. Siispä kahtena jäljelläolevana päivänä vietettiin hyvää kaupunkielämää ja tavattiin opiskelukavereita, jotka jo alkavat palata omille mailleen. Niin minäkin ihan kohta, hei tyypit, kohta nähdään!