Australia. Maa, jonka kansallislintu ei osaa lentää ja yliopistot on niin isoja ettei mahdu valokuvaan.
Puoleen vuoteen mahtuu uskomaton määrä pieniä ja suuria sattumuksia, jotka syystä tai toisesta jäivät mieleen paremmin kuin toiset. Jotkut on hauskoja, toiset naurattavat vasta nyt, kolmannet on melkein liian kauniita kerrottavaksi. Yritän silti - etten vain unohtaisi.
Monta kertaa kokeilin luentosalin ovea, totesin sen olevan kiinni ja jäin odottamaan. Taakseni muodostui jono, kunnes lopulta joku käveli ohitseni ja avasi oven, sisäänpäin. Kuka olisi arvannut, että muutaman ulkomailla vietetyn kuukauden jälkeen voi todella kokea itsensä loukatuksi, jos joku käyttää jotakin muuta kuin Nokian puhelinta. Ja miltä se tuntuu pillahtaa itkuun kirjakaupassa kun näkee Suomen matkaoppaan. Miten paljon ajatustyota vaati olla lentokentalla oikeaan aikaan roadtripilla, jolla ensin piti siirtaa kelloa puoli tuntia Lanteen ja sitten tunti kesaan.
Ainoastaan kerran menetin hermoni vaihto-opiskelijaystäviini. Ajoin ensimmäistä kertaa vasemmalla puolella, oli pimeää ja jokaisen pensaan takana vaani kenguru tai pihvikarjaa valmiina juoksemaan auton alle. Olin ehkä turhankin tietoinen kyydissäni olevasta arvokkaasta henkisestä pääomasta ja pelkäsin kuollakseni vastaantulevia maantiejunia. Itävaltalaiset viihdyttivät itseään laulamalla ensimmäisen puolikkaan jokaisesta muistamastaan 90-luvun hitistä taantuen lopulta toistamaan Sin with Sebastianin "Shut up and sleep with me":tä. En tietenkään ole mikään arvostelemaan yhtään kenenkään laulutaitoja, mutta tämä oli kyllä kamalinta, mitä olen kuullut vuosiin.
Mieleen jäi se ensimmäinen kerta kun reittiopas käski vaihtaa bussia Darrassa. Nyt on myöhästä mutta kokeillaan huomenna. Ja uimavalvojan selitys siihen, miksi altaassa ei ole ketään, vaikka ulkona on 27 astetta: "-Katsos, kun sataa". Niinniin, kukapa sitä nyt kastua haluaisi.
Verkkokalvoille on syöpynyt myös kaksi erityisen kaunista hetkeä, joista ensimmäinen sijoittuu Sydneyyn. Teatterin tauolla odottelimme oopperatalon portailla. Aurinko laski ja ukkosti. Täällä se muistuttaa enemmän valoshowta; salamat välkkyvät muutaman sekunnin välein ja valaisevat koko taivaan. Meidän ja harbour bridgen välissä Rhapsody of the Seas peruutteli tietään pois.
Ja se toinen. Olimme viimeistä kertaa Davidin kanssa Straddiella, muut jo vetäytyivät yöpuulle ja me lähdimme kävelemään rannalle. Oli pimeää ja tuulista: jos laittoi silmät kiinni, kuulosti ihan siltä kuin olisi purjehtimassa. Kun pysähdyimme hetkeksi näimme maassa pienen tähden, jonka David tunnisti valokirpuksi. David oli juuri palannut Vanuatulta, jossa niitä kuulemma oli paljon. Jatkoimme matkaa, ja jos kääntyi katsomaan taaksepäin, näki vanan näitä pieniä tähtiä siinä mistä kuljimme.
"He katselevat hetken laivoja, sitten eroavat omille teilleen taas."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti