Tänäiltana pitäisi pakata puoli vuotta elämää 20 kiloon.
Tunnelma on nyt aika sekava. Täällä oli hyvä olla.
Oli paljon aikaa. Ja opin paljon, eritoten kieltä, kulttuuria, ehkä hieman maailmanmenostakin, mutta ennen kaikkea opin paljon itsestäni. Ja se ei ollut yhtään kiva kokemus.
Sain muutaman ystävän, joita en aio päästää menemään. Jäähyväisten lähestyessä tapanani on todeta, että ihmisiä tulee ja menee. Se on totta, mutta nämäpä eivät aiheuta ongelmaa. Ongelman aiheuttavat ne, jotka pysyy. Ehkä Sinäkin siellä; te rajoitatte sitä eniten tavoittelemisen arvoisena pitämääni asiaa - vapautta. Ei kai ikinä pitäisi kiintyä ihmisiin.
Yksi tärkeä asia täällä on tietenkin Äiti, joka varmaan nyt huokaisee helpotuksesta kun lennän kotiin, jossa joku muu on pelastamassa minua pulasta. Välillämme oli täällä 2000 km, joka on paljon vähemmän kuin esimerkiksi puoli maailmaa. Puhelin toimi ja aikakin oli sama. Ja muistan ikuisesti kärsivällisen vilkutuksen Mount Isan lentokentällä, joka jatkui aina kiitoradalle saakka. Sinua tulee taas kova ikävä, Äiti! (Ja kiitos eväistä.)
Australiaan muutto ei ole autuaaksitekevä ratkaisu. Joku olisi varmaan osannut sen kertoa jo viime kesäkuussa. Etäisyys ei muuta mitään, vaikka auttaakin joskus näkemään lähelle. Tänne asti piti matkustaa oppiakseen senkin, että siinä missä inuiteilla on satoja sanoja lumelle, suomen kielessä on erityisen rikas valikoima kuvaamaan sitä, että ottaa päähän. Välillä nimittäin otti.
Jätin suurimman osan sydämestäni Suomeen, etten hukkaisi sitä. Nyt en kuollaksenikaan muista, mihin laatikkoon sen pakkasin. Kai se jossain vaiheessa tulee vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti