Yksin sateeseen

Kun matkustaa yksin, ei tarvitse paljon tavaraa, koska ei tarvitse yrittaa olla natti. Ja jos on pieni tytto, on myos turvallisempaa jos on vahan ruma.

Talla kertaa paasin maahan, Uuteen-Seelantiin. Ei se ihan mutkatonta ollut, mutta mahdollista. Ja evasavocadoni jaivat tulliin, tuskin yllattaa ketaan muuta kuin minut. Nukun Christchurchin lentokentalla - ilman illallista.

Takalainen taide on kuraa.

Apinaorkesterin kanssa sain muutaman pienen vamman jalkaan; lahinna hyttysenpuremia, jotka kuumassa ilmastossa paasivat hiertymaan. Buukattuani ensitoikseni punkan paikalliseen vankilaan painelin apteekkiin ostamaan laastaria. Apteekkari ilmoitti, etta jos en heti mene laakariin, saan verenmyrkytyksen (jos ei sita jo ole) ja amputoivat jalan. Menin kuuliaisesti laakariin, jalan. Tuskallisten toimenpiteiden jalkeen sain viikon antibioottikuurin ja kaskyn palata huomenna takaisin katsastettavaksi. Muistan ajatelleeni, etta onkohan tama kaikki nyt ihan tarpeellista, tutustuin kevyesti kaupunkiin ja nukahdin iltaseitsemalta (viidelta Brisbanen aikaa). Ehkapa laakarin sanoissa piili sittenkin viisauden jyva. Mikalie tsetse-karpanen!

En vuokrannut autoa yksin, vaan hankin viikonkestoisen raidepassin Uuden-Seelannin nakoalajuniin. Anivarhain seuraavana aamuna pakkauduin yhteen naista, joka vei lansirannikon Greymouthiin. Maisemat oli ihan kasittamattoman hienoja, ja niita oli aikaa katsoa kuusi tuntia. On melkein synti ottaa niista valokuvia, silla tuskin mikaan kuva voi paasta lahellekaan totuutta. Postikortteihin kuvat ottaa selvasti joku ammattilainen, mutta niissa kaikki taas on jotenkin liian hyvaa ollakseen totta; en kehdannut lahettaa yhtaan ettette ajattele etta olen ylpistynyt. Istumapaikkani sattui keskelle intialaista perhetta, jonka mielesta oli siksi jarkyttavaa etta matkustin yksin, etta he paattivat jakaa evaansa kanssani. Lopulta poyta oli niin taynna ruokaa, etten mahtunut kutomaan sukkaa, saati sailyttamaan omia tavaroitani.

Loysin hyvinvarustellun hostellin, jossa oli vakiona piano ja koira. Hankkiuduin sairaalaan puhdistettavaksi, mutta koska ensimmainen ei ottanut minua vastaan, ystavallinen nainen vaati saada vieda minut seuraavaan sairaalaan. Puhtain jaloin kipitin takaisin hostellille, jossa skottipariskunta teki lahtoa kuuluisille pannukakkukiville. Lähtisinkö mukaan? That would be awesome! Kahdesti samana paivana vieraiden ihmisten kyydissa. Anteeksi, Aiti!

Seuraavana paivana juna lahti takaisin iltapaivalla, aamupaivalla tutustuin nakoalapaikkoihin ja viinilaiseen pariskuntaan, josta toinen opiskeli kaupunkisuunnittelua ja toisen lempimaa oli Suomi. Junamatka oli yhta hieno kuin edellisena paivana, ja perilla kirjauduin takaisin vankilahostelliini. Yritin syoda evasnakkileipiani ruokailutilaksi tarkoitetussa aulassa, mutta kaiku havetti niin paljon etta vetaydyin keittion nurkkaan.

Seuraava juna vei Pohjoiseen, Pictoniin, rantaraidetta pitkin. Vieressa istui puskasta kotimatkalla oleva uusi-seelantilainen, joka halusi nayttaa valokuvia: tanne taytyy tosiaan tulla vaeltamaan viela joskus. Junassa oli myos mahtava avo-osasto, jossa saa nauttia tuulesta hiuksissa ja ottaa heijastuksettomia valokuvia. Nain myos pingviineja. Pictonista taytyy ottaa lautta yli Wellingtoniin, jos mielii Pohjoiselle saarelle. Kansipaikalla seuraani lyottaytyi indonesialainen poika, joka hurrasi joka kerta kun sukkani edistyi yhden kierroksen.

Viimeinen junamatka Wellingtonista Aucklandiin on pitka. Aikaa lipullani oli viela kaksi paivaa, joten suunnittelin jaavani paivaksi kansallispuistoon kipuamaan vulkaanoille. Kavi ilmi, ettei siella ole todellakaan mitaan yksinäiselle tytölle punaisissa sandaaleissa, joten jain junaan, joka myohemmin hajosi ja vaihtui bussiin...

Seuraavana aamuna takana oli jo viisi paivaa antibiootteja. Herasin apokalyptisesta hostellista kuumeessa. Ennen ensimmaisen apteekin aukeamista ehdin parahiksi opiskella wikipediasta, etta 30 % verenmyrkytyksen saaneista kuolee siihen. Kuolisin hapeasta jos kuolisin hyttysenpuremaan, joten painelin laakarille ja sain 10 paivaa lisaa vahvempia antibiootteja. Talla kuurilla luulisi paranevan jo niin polvet, keuhkoputket kuin tulehtuneet valitkin!

Olin unohtanut etta ulkona voi sataa, ja olin varannut tiistaipaivan saariretkelle. Ostin violetin sateenvarjon ja viihdytin itseani aamupaivan kavellen ympariinsa sen kanssa nayttaen idiootilta. Lopulta hyppasin kuitenkin lauttaan, joka kiersi satamien ja muutaman saaren valia, ja josta hyppasin pois Rangutata-saarella. 600 vuotta sitten siina ei kuulemma ollut mitaan, nyt siina oli paljon a-a-laavaa jota kuvata, ja jos kiipesi ylos asti, saattoi nahda kraaterin...

Siina se nyt sitten on: kraateri.

Viimeisen paivan kulutin kavelemalla pitkan pitkan matkan rannalta rannalle. Rakastetut ja paljon pidetyt punaiset sandaalini hajosivat alkutaipaleella. Kukapa ei tassa seurassa.

Aucklandin lentokentta on rankattu sleepinginairports-nettisivuston vertailussa maailman seitsemanneksi parhaaksi lentokentaksi nukkua. Oman kokemuksen perusteella tama menisi reippaasti ohi ensimmaiseksi tulleen Singaporen. Kotimatkalla Gold Coastilta Brisbaneen juna kuitenkin hajoaa, ja kestaa melkein seitseman tuntia paasta kotiin erinaisilla busseilla.